Ordinary days?

Humhum. Olen tullut siihen tulokseen että voisin taas alkaa OIKEASTI kirjoittamaan tätä. Kai se olisi parempi aina joskus avautua tänne kuin a) olla avautumatta koskaan kinä mistään kenellekkään tai b) avautua väärille ihmisille ihan ehdottomasti väärinä ajanhetkinä. Ettäniin. Täytyy vain saada kirjoitusinspis takaisin.
On vaan vaikeaa aloittaa taas uudestaan säännöllisen epäsäännöllinen kirjoittaminen, kun ei ole sitäkään pitkään aikaan harjoitellut. Hirveästi asioita tapahtunut tämän mun 'kirjoitustauon' aikana, joten en senkään takia ihan välttämättä tiedä mistä aloittaa. Toisaalta, en loppujen lopuksi kirjoita tätä muiden takia, vaan ihan oman hyvinvointini takia (mikäli niin nyt voi sanoa), joten pitäisi olla aika se ja sama mistä aloitan. Itse kuitenkin muistan mitä tämän, hm, vuoden aikana on tapahtunut.

Puhukaa jooko rakkaat.<3

inari. sanoo:

äläpä. sä olet kyllä munkin mielestä maailman vaikein nainen!

 

Ahihi, hups! :>

Äyh. Olen taas ollut kamala ihminen. Tiuskinut ja kiukutellut vähän joka suuntaan jne. Doh. Ehkä se ensiviikoksi laantuu.
Koulu on. Mitä siitä sen enempää.
Ylimääräprojektit hajottaa päätä.

Weirdo, mun kanssa kaveerataan taas. Ja kiiteltiin vielä ylitsevuotavasti päälle.
Strange things do happen..

Karen oli oikein mukava. Huomenna Turkuun hänen ja Eerikan kanssa. Oli ihan überhassua puhua engelskaa pitkästä aikaa. Ruotsia ja ranska vaan meinas tunkea päälle: the opposite of cheap is dyr, dyrt, dyra, right?

Oli ehkä kaunein ilta aikoihin. 

Huoh, viikossa saisi olla kymmenen päivää ja vuorokaudessa 36 tuntia.

Äitini sanoi, etten voi saada nallekarhua lemmikiksi. Saatika tiikeriä.
 Tulokkaat vaikuttivat tänään niin pieniltä ja hämmentyneiltä. Olinkohan minäkin sellainen? Olenkohan vieläkin sellainen, eksynyt lammas?

Tänään oli ihan aikuistenoikeasti ensimmäinen kerta kun mietin etten välttämättä jaksa tätä menoa hirveän pitkään. Vaan kun on pakko jaksaa. En voi antaa itselleni periksi.

Missing those summer days.

Bye now.

Mikähän siinä on, että ne parhaimmat ystävät eivät enää yhtäkkiä olekkaan niitä Parhaimpia Ystäviä ja niistä Vain Kavereista tuleekin niitä läheisimpiä ihmisiä? Toisten juttuja ei jaksa itse kuunnella, toiset tekevät ohareita ja valehtelevat ja toisten kanssa ei vain ole missään tekemisissä. Vai onko vika kuitenkin minussa?

Olenkohan minä tulossa vanhaksi?

Iih, ruusupuskassa oli ehkä suloisin ikinä näkemäni siili. <3 Se näytti kovin pieneltä ja pelokkaalta, ja sen silmissä oli sellainen helyyttävän apaattinen katse. Se oli selvästi halauksen tarpeessa.